Eräs asiakkaani, kutsutaan häntä vaikka Minnaksi, istui vastapäätäni ja kuvaili ahdistusta, joka tuntui nielevän kaiken alleen. Minna rakasti kumppaniaan ja periaatteessa kaikki oli hyvin, mutta silti hän voi huonosti. Erityisesti hetket, jolloin hän oli erossa kumppanistaan, olivat sietämättömiä. Hän ei saanut mitään aikaiseksi, ja tyhjä toimettomuus vain kasvatti sisäistä hätää.

Keskustelumme aikana Minna löysi pysäyttävän mielikuvan itsestään:

Minä olen kuin puolilöysä puhallettava nukke. Olen olemassa vain silloin, kun elän jotakuta toista varten, otan vastaan hänen tunteensa ja hoidan hänen ongelmansa. Vasta muiden ilma täyttää minut ja antaa minulle muodon.

Miksi ahdistus iski juuri nyt?

Minna oli tehnyt paljon työtä itsensä kanssa mm. pitkässä psykoterapiassa ja alkoi terveesti kaivata tilaa omille asioilleen. Mutta heti kun hän otti, tai pakotettiin ottamaan, etäisyyttä kumppaninsa ongelmiin, iski identiteettikriisi. Jos nukke ei täyty toisen ihmisen asioilla, se luhistuu kasaan.

Kun kumppani oli hiljaa, Minna hätääntyi. Hän halusi olla yhteydessä koko ajan, jotta ahdistus pysyisi poissa. Alitajunnassa kuiski pelko: "Jos en ratkaise kumppanini masennusta tai säätele hänen tunteitaan, olenko turha? Hylätäänkö minut, jos en ole enää muiden säiliö? Olenko edes olemassa, jos kumppanini ei pidä minuun yhteyttä muutamaan päivän aikana?"

Juuret sukupolvien ketjussa

Katsoimme Minnan tilannetta perhekonstellaation kautta, ja palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen. Minna ei ollut valinnut rooliaan sattumalta:

• Hänen isänsä oli joutunut lapsena korvaamaan sotatraumatisoituneen isänsä ja toimimaan perheen päänä aivan liian nuorena.

• Hänen äitinsä taas oli evakkoperheen lapsi, joka kantoi oman äitinsä surua menetetystä esikoisvauvasta.

Minna oli kasvanut vaille jäämisen ilmapiirissä. Selvitäkseen hänestä tuli "vanhempiensa vanhempi". Hän oppi, että saadakseen olla olemassa, hänen on oltava läheistensä taakkojen kantaja. Nyt, kun hän yritti aikuisena irrottautua tästä roolista, sisäinen lapsi hätääntyi: tarkoittaako tämä tyhjyys kuolemaa?

Miten nukke täytetään omalla hapella?

Päätimme Minnan kanssa, ettei nyt ole suorittamisen aika. Jos hän yritti väkisin olla "suorituskykyinen nukke" yksin ollessaan, hän vain ahdistui lisää. Teimme hänelle toimintasuunnitelman uudenlaiseen olemiseen:

1. Luhistumisen salliminen: Minnan ei tarvitse olla "pinkeä" ja reipas omassa kodissaan. Jos hän on väsynyt, se on hänen omaa tilaansa. Se on ensimmäinen hetki, kun hän on jotain muuta kuin toisen ihmisen heijastus.

2. Pienet, omat impulssit: Opettelimme tuntemaan ja tunnistamaan tunteita, tuntemaan peiton iholla ja kysymään: "Mitä minun tekisi mieli tehdä juuri nyt?" Nämä pienet aistikokemukset ja omien tarpeiden tunnistamiset ovat hetkiä, jolloin nukke alkaa täyttyä omasta hapesta, ei toisen ongelmista.

3. Rajat "puhaltajille": Minna opetteli sanomaan: "Tänään minussa ei ole tilaa sinun ilmallesi. Minä pidän oman muotoni itse." Hän ymmärsi, että hän voi olla empaattinen ilman, että hän ottaa toisen tunteet omikseen.

Enemmän kuin muovinen kuori

Ymmärtäessään tämä dynamiikan Minnalle selkeni, että tuo kuva nukesta on hänen menneisyytensä, mutta se ei ole hänen kohtalonsa. Hän ymmärsi, että hänen sisällään on ihminen, jolla on omat keuhkot. Ahdistus, jota hän tunsi, on merkki siitä, että hän on irrottamassa venttiiliä. Se suhisee ja tuntuu pelottavalta, mutta se on ainoa tapa päästä eroon siitä roolista, jossa hän on toisen jatke.

Se tuntuu aluksi raskaalta, koska ne lihakset ovat olleet käyttämättöminä lapsesta saakka. Mutta juuri se happi on aitoa ja omaa, ja mikä tärkeintä, pitää Minnan kokemuksen omasta olemassaolostaan vahvana ilman, että joku toinen puhaltaa hänet täyteen.